LITTEROINTITYÖ / VALKEA VASA OY
Jenni Ahtiainen
(alkumusiikki)
Tämä on Creative Finlandin ”Mitä kuuluu”-podcast, jossa kyselemme kuulumisia luovilta aloilta tässä maailman ajassa. Tervetuloa mukaan!
Essi: Mitä kuuluu koru- ja apuvälinesuunnittelija Jenni Ahtiainen?
Jenni: No kiitos, kuuluu oikein hyvää. Kuuluu oikein hyvää, aika kiireistä, mutta yrittäjällehän tää tarkoittaa pelkkiä positiivisia asioita.
Essi: Mitäs kaikkea sä puuhastelet tällä hetkellä työrintamalla?
Jenni: Mä voisin kuvailla tätä mun duunikuviota täl hetkellä sanalla: sekametelisoppa ja että lennossa oppii. Meillä on sellanen tilanne tällä hetkellä, että mun pääasiallinen työ, elikä pääasiallinen brändi mitä viedään ulkomaille täl hetkellä on Deafmetal-niminen kuulolaitekorumallisto. Se on ottanu tosi hienosti tuulta alleen. Viimisen 7 kuukauden aikana Deafmetalille on tapahtunut enemmän kansainvälisesti, kuin mitä mun toiselle asustemerkille gTielle tapahtu kymmenen vuoden aikana.
Mä teen Deafmetalia pääasiassa tällä hetkellä. Meil on kansainvälistymisvaihe menossa. Lanseerattiin nyt helmikuun alussa Jenkeissä Hope-niminen mallisto. Sen jälkeen tehtiin jakeludiili, sitä vähän hiotaan vielä, mutta tuonne UK:seen, eli Britteisiin. Meillä on siellä jakelija jo, myy meidän mallistoa. Nyt ne haluaa eksklusiivisesti meijän merkin UK:hon kolmeks vuodeks ja sitä nyt ihan viimisiä rutistuksia tässä vedetään. Juurikin ennen kuin tää meidän podcast alko, hiottiin yksityiskohtia kuntoon. Tanskan kaa tehtiin jakelusopimus maaliskuun lopussa ja viime viikolla saatiin Australia. Tässä on aikamoinen meno ja meininki näitten Deafmetal-asioiden kanssa nyt. Siihen liittyy monta juttuu tietenkin. Ei pelkästään se, että viedään sitä mallistoa tai ollaan suunniteltu mallistoja. Esimerkiks UK haluaa oman malliston, Australia haluaa oman malliston ja Jenkeissä lanseerattiin kokonaan oma mallisto. Ei ole pelkästään sitä mitä nyt kuvitellaan, että kun olet suunnittelija, korusuunnittelija, niin suunnittelet niit mallistoja vaan ja lopun aikaa sä juot kuohuviinii, niin ei pidä paikkansa! Vaan kyl tässä on joutunut tekemään hintalistoja, hieromaan sopimuksia, käyttämään sanakirjaa ja miettimään yhtiön strategioita hallituksen kans. mikä on ollu kans yks sellanenen asia mitä meillä ei toimivaa hallitusta ollu gTien kans koskaan. Tän mun Deafmetallia operoivan AIDesing Oy:n kans meil on toimiva hallitus, missä on todella hyvä hallituksen puheenjohtaja, joka tietää bisneksestä sata kertaa enemmän kuin minä.
Sen lisäks että mä oon Deafmetallia tehny, mä sain edellisviikolla valmiiks ton Neuroliitolle suunnittelemani apuvälinemalliston. Se on MS-potilaille tarkoitettu tällanen vähän stailatumpi, kivemman näköinen mallisto, joka ihan helpottaa arjessa sitä elämää ja elämistä. Siellon kaikennäkösiä ruokaliinoja ja sit sielä on sellasia nahkarannekkeita, jonka avulla se jos joudut käyttämään esimerkiksi kävelykeppiä, niin se ei pääse tipahtamaan vaikka vähän horjahtais ja ote lipeäis siit kepistä. Se kuitenkin pysyy siinä kädessä roikkumassa kiinni. Se lanseerataan vast lokakuun lopussa tuolla apuvälinemessuil Tampereella. Se on ollu yks sellanen iso projekti, mikä sit taas kertoo siitä AIDesingin yritysliikeideasta oikeasti tosi paljon, että ei pelkästään tehä Deafmetallia. Deafmetal on meille se kärkituote täl hetkellä, mutta niin kuin yhtiön nimestä voi päätellä - se on AIDesing - niin mä oon nyt päättänyt, että käytän minun kokemukseni asustesuunnittelu- ja muotipuolella siihen, että mä vähän virittelen, uudestaan mietin nuita insinöörien suunnittelemia apuvälineitä.
Se on tuonut paljon mukanaan uusia ajatuksia, tai sanotaan näin, että vanhoja ajatuksia. Esimerkiksi dosetti on nyt viimisiin. Viikonloppuna asiakas otti yhteyttä. Hän on sairastanut rintasyövän ja nyt ihanasti on parantunut siitä, mut hän joutuu loppuikänsä syömään lääkkeitä, mitä mä en tienny. Elikkä rintasyöpäpotilas kerran päivässä joutuu ottamaan pillerin ja sitä pilleriä ei tietenkään sitten sais unohtaa. Dosetit, mihin annostellaan ne pillerit, että sä varmasti muistat ottanees joka päivän, on aika rumia. Nyt mä kehittelen siihen sellasta naisellista - kuitenkin on kyseessä rintasyöpä - ikäänkuin dosettia, joka sit toimii myös samalla niinkuin koruna. Kaunis esine. Happimaskit on yks semmonen, että kun on uniapneasta kärsivii ihmisiä, niin sit neki on sellasii hirvityksii, vaikka sit yksinään nukkuiski, niin siitä huolimatta se on aika kauhean näkönen hökötys. Siihen ollaan kans vähän mietiskelty, että mitä sen ympärille voitas tehä.
Ehkä yksinkertaisin silta tähän, niinku oon monta kertaa pitsatessa sanonu, että jos sä ajattelet silmälaseja apuvälineenä. Niist on tullu trendituote, mut sillon kun silmälasit on keksitty, niin niillä on ollut ihan samanlainen stigmatisoiva olemus. Elikä ihminen, joka käyttää niitä, niin niitä on vähän hävetty. Nykyään siit on tullut semmonen trendituote, että niitä voidaan ostaa ihan ilman vahvuuksia ja käyttää niitä ihan asusteena.
Deafmetal tekee periaatteessa saman kuulolaitteelle. Jos kerron vaikka sen kokemuksen ku mä sain asuste- ja korusuunnittelijana - elikä siis tykkään estiittisistä asioita - ekaa kertaa mun kuulolaitteet. Ne oli hyvin... no ne oli kuulolaitteet, kaikki nyt tietää miltä kuulolaite näyttää. Se ajatus siitä, että lopun ikäni joudun niitä käyttämään, oli... ei se mua pelottanut, eikä se mua hävettäny, mutta se oli jotenkin vähän surullinen, että mitä mä niille voin tehä. Teen niistä vähän enemmän itteni oloset. Deafmetal synty siis ensimmäisen neljän päivän jälkeen. Mulla oli eka vapaapäivä, menin pajalle ja rupesin vähän tuunaileen niitä. Tein ensimmäisen semmosen korupidikkeen niitten mun omien kuulolaitteiden ympärille nahasta, mikä on mulle ominainen materiaali ollu.
Apuvälinepuolen suunnittelua, josta Deafmetal on se ykkönen. Sitten katotaan miten aikaa riittää muihin projekteihin. Kyllä mä vielä vähän salaa muilta ihmisiltä, ketä firmassa on, suunnittelen niitä gTienkin juttuja. Siellä se tulee perässä ja jotenkin tuntuu siltä että nyt ku Deafmetal on kivasti saanu mediajulkisuutta ja ku on sama suunnittelija gTiellä, niin neki mallit on osa nostanu taas päätään sieltä, ett ”Hei teetsä näit vielä?”. Tuol on jotain nahkasgraka tilauksia pöydällä, joita jossain vaiheessa pitää alkaa vääntämään. Ajasta on paljon kiinni.
Essi: Mä ajattelinkin, että voitas jutella tosta Deafmetallista vähän siinä mielessä, että nyt kun Creative Finlandilla on tulossa vuoden 2021 Creative Business Cup ja sää oot voittanut viimeisimmän niistä, eli vuoden 2019 kilpailun, koska viime vuonna ei sitten koronapandemian takia sitä järjestetty. Kertoisitsä vähän siitä prosessista, että mikä sai sut lähtemään siihen kilpailuun, millasena sä sen kilpailun koit ja mitä kaikkee sen jälkeen tapahtui?
Jenni: Miten mä siihen kilpailuun tulin osallistuneeks. Oon ihmistyypiltä sellanen, että tykkään kilpailusta. Me oltiin perheen kans lähetty Lappiin lomalle, kolmen lapsen kans. Mä vähän niiltä salaa kattelin meilejä sieltä ja meijän hallituksen puheenjohtaja, joka ei silloin vielä ollut hallituksen puheenjohtaja, oli laittanu mulle meilii: ”Jenni ootsä huomannu tämmösen Creative Business Cupin. Järjestetään tällainen kansallinen kilpailu ensin täälä Suomessa, että osallistu siihen.” Minähän kerroin sit saman tien porukoille, että menkää te mäkeen, ett mulla on täs pari duunijuttuu, mitkä mun on vaan pakko hoitaa. Sitte kirjoittelin sen hakemuksen siihen kilpailuun ja osallistuin siihen.
Yks hauska juttu tuli mieleen siitä osallistumisesta. Se oli ihan ekoi kertoi ku mä pitsasin ja harjoittelin pitsaamista. Kilpailu järjestettiin Helsingissä. Olin jostain syystä, olinko Tampereella vai Porissa, mutta olin junassa matkalla Helsinkiin. Mua jännitti se tilanne sen verran, ett mun piti saaha treenattua. Kyl mä sitä treenasin, mutt en treenannu sitä niin paljon kuin siihen kansainväliseen kilpailuun. Se pitsauskerta Creative Business Cupin kansallises kilpailus Hesassa oli ekoi kertoi. Mä päätin, olin siinä junassa, että minä kysyn näiltä junavaunun täysin tuntemattomilta ihmisiltä, että onko niille ok jos mä pitsaan niille, ku oon menossa pitsauskilpailuun. Ei siin, osa oli varmaan ihan hämmentynyt, että mikä hullu täällä nyt taas on. Joku nainen siinä nyökkäs hyväksyvästi. Minä pitsasin sen mun pitsini siinä ja se poisti osan sitä jännitystä, mikä siin oli. Sen takii tää tuliki mieleen ku yks ihminen otti LinkedInin kautta yhteyttä, joka tiesi että olen pitsannu sen jälkeen. Olen pitsannu tosi paljon. Miten sä viet sen jännityksen pois, oli hänen kysymys. Mä kerroin tän junavaunujutun. Olin ihan puolikauhuissani itekin siit sillon, mut se kannatti. Se oli mahtavaa harjoitusta.
Sen jälkeen huomasinkin, että tuo pitsaaminen on semmonen juttu, mitä yrittäjä erityisesti kun sulla on oma firma, että sitä haluu esimerkiksi rahoitusta tai ihan vain osallistuu kilpailuihin ja saada palkintoja. Se oli iha helvetin hyvä tapa pysyy kartalla siit omasta tekemisestä. Joka kerta ku sä käyt pitsaamassa, niin sä joudut miettimään mikä se sun yrityksen core on. Mikä on se juttu, minkä sä oot keksiny tai mitä sä haluut viedä eteenpäin. Sit sul tulee niitä sun milestonei että mis kohtaa sä oot siinä sun firmassa. Onko jotain tapahtunut edellisiin pitsilansseihin nähden. Ootteko päässy jo siihen tavotteeseen, mikä teillä on ollu edelliskerralla ku oot käyny pitsaamassa. Ja voidaanko sinne merkitä jo jotain muita saavutuksia mukaan. Totta kai siinä on se sosiaalinen puoli, että sitte kuka tahansa multa tulee kysymään, että mitä sä teet, niin osaan selittää mitä mä teen. Se rupee oleen niin hioutunut omaan päähän se, mikä se mun juttu on, ett siit ei ole mitään haittaa. Kun se pitsipuhehan on myyntipuhe. Se on sitä kun sä yrität saada itelle asiakkaita ja saada rakennettua liiketoimintaa. Mitä paremmin sä osaat sen sun pitsin, sitä helpommin sä pystyt eläytymään siihen ja saamaan ihmiset innostumaan siit sun jutusta. Ehkä saamaan ihan puhdast myyntiä. Näin se vaan menee.
Mä voitin sen Creative Business Cup-kilpailun ja se oli tietty ihan mahtava kokemus. Siinä pääpalkintona oli se, että pääsin kansainväliseen Creative Business Cup-kilpailuun, joka järjestettiin kesällä 2019 Kööpenhaminassa. Sinne lähettiin Creative Business Cupin tai Creative Finlandin ihmisten kanssa ja sit minä ja mun mies lähettiin. Oltiin Köpiksessä muutama päivä. Siinä oli pari päivää sitä pitsauskoulutusta ja sitten oli itse kilpailu. Mä harjoittelin sen Suomen kilpailun jälkeen. Mä treenasin ihan älyttömän paljon sitä mun pitsii. Mulla oli kaveri, joka teki konemusiikkiraidan sinne taustalle. Mulla oli haaveena jossain vaiheessa, että mä räppäisin sen siellä Kööpenhaminassa, mut sit mul sanottiin ettei kannata, koska jos tulee jotain ääniongelmia tai muuta siellä, niin se ehkä saattaa sekottaa. Ei se oo mikään show. Sä meet sinne just niil työkaluil millä kaikki muutki menee.
Mä harjoittelin sen pitsin sen ääniraidan päälle, koska mun on sit taas helpompi oppia. Mä tykkään laulaa. Mä oon laulanu aina. Se on mulle ominainen tapa oppia. Mulle laitetaan ääniraita ja mä puhun siihen päälle. Mä ajoin paljon Hämeenlinnan ja Helsingin väliä ja mää pitsasin, äänitin, kuuntelin, pitsasin, äänitin ja kuuntelin. Sitte se hioutui siihen kolmeen minuuttiin se minun pitsi. Mä testasin sitä vielä silleen, että kun heräsin aamulla, niin osasinks mä sen ihan pää sekasin ja osasin. Sitte testattiin niin, että osaanks mä sen kännissä. No mä osasin sen kännissä. Se oli todella luissa ja ytimissä. Mulla on jääny siitä Kööpenhaminan kilpailusta ihan mielettömän hyvä fiilis, joka perustuu ihan puhtaasti siihen, että mä osasin sen pitsin niin hyvin.
Kun me juteltiin muitten kilpailijoitten kanssa, niin ne kerto mulle siitä, että mä olin jopa tanssahdellu siellä lavalla. Vois hyvin verrata johonkin biisiin, mis kitaristi innostuu 20 sekunnin kitarasoolon sijaan esittämään kolmen minuutin kitarasoolon ihan fiiliksissä ja silti palamaan siihen oikeesen kohtaa sitä biisiä sen kolmen tai kahen minuutin sooloilun jälkeen. Mulla oli samanlainen fiilis siellä. Mä onnistuin saamaan sen yleisön nauramaan kaks viimistä pitsii ihan spontaanilla vitsillä, mikä tuli siinä pitsatessa mieleen. Mä sanoin sen ja huomasin ett ne hörähteli siellä. Siit tuli vielä enemmän bensaa, että voi vitsi on kyl mahtavaa! Osittain se adrenaliini tekee sen fiiliksen siihen. Kaiken a ja o oli se, et mä olin ihan sairaan hyvin opetellu sen mun sanomani ja sen mun viestin ja osasin vastata kysymyksiin. Vaik mua vähän kyl varoteltiin siin pitauskoulutustilaisuudessa ennen sitä, että sun pitää kuunnella, etkä vastaa hyökkäävästi takasin ollenkaan jos joku tuomari kysyy sult jotain. Vastaa kohteliaasti siihen mitä sinulta kysytään. Hyvää oppia, oikein hyvää oppia.
Sitte sen kilpailun jälkeen me jatkettiin ihan samaan malliin. Meillä oli uudet verkkosivut, myynti jatku ja oltiin ruvettu jo tekemään kauppaa Norjan ja Tanskan suuntaan. Elikä oli jonkin verran Pohjoismaissa myyntiä. Sitten 2019 lopussa tuli korona. 25. päivä tammikuuta 2020 mä laitoin AIDesingin pystyyn ihan puhtaasti Deafmetallia varten. Meijän piti sillon järjestää rahotuskierros AlDesingille ja lähtee kunnolla kansainvälistymään sen rahotuksen avulla. Nyt kun mä ajattelen, niin ihan hyvä, että ei järjestetty sitä rahotusta. Eihän siinä olis ollu järkeekään järjestää sitä rahotuskierrosta ku maailman tila oli mikä oli. Siinä oli semmonen pieni onnenkantamoinen kyllä, että nyt firman arvo on paljon korkeampi kuin vuos sitten, kun on tehty niin hyviä kauppoja tässä. Se olis ollu moka tavallaan sillon ottaa osakkaita firmaan aivan liian pienellä valuaatiolla.
Mitä sitten tapahtu ku oli korona? Tää mun tuote Deafmetal on koru. Joka tarkottaa sitä, että ihmiset käyttää sitä sillon kun ne lähtee pois kotoo. Ja kun tuli korona, niin eihän kukaan käy. Mulla ei ollu ees kuulolaitteita kotona. Mitään korua, samat hikiset verkkarit jalassa istuin himassa. En uskaltanu käydä ees kaupassa, mun mies kävi kaupassa. Mä kymmenen viikkoa olin ja kirjoitin 11 apurahahakemusta. Tää meijän verkkokauppa, eli kaikki kaupat pysähty kuin seinään koronan ansiosta just sen takia kun oli kyseessä korumerkki. Ei ketään kiinnostanu ulkonäköasiat. Ihmisii kiinnosti enemmän selviytyminen ku mitkään hopeaketjut. Sen kymmenen viikon aikana tosiaan kirjottelin apurahahakemuksia ja keskityin siihen, ett mä rupesin kirjottaa tämmöstä bisnesplääniä ihan oikein kunnolla. Kuvallista bisnesplääniä, missä määrittelin todella tarkasti just Norjan ja Tanskan kaupat, jotka meillä oli jääny kesken. Mikä on meijän market target siellä. Tutkin paljonko näillä alueilla on kuulolaitekäyttäjii. Kerroin yleisesti Deafmetallista. Ajattelin, että tää on nyt se hetki ku mulla ei oo mitään muuta, niin mä kirjoitan tän. Siit synty tämä 64-sivunen kuvallinen englannin kielinen opus minun ja Deafmetallin maailmaan. Siihen, miten mä nään miten Deafmetal kehittyy.
Kun tuli syksy, Jen, eli meijän USA:n partneri, otti meijän verkkokaupan yhteydenottolomakkeen kautta yhteyttä ja laitto meiliä, ett mikä on tää juttu? Hän haluu tuoda tän Jenkkeisiin. En ensin ees uskonu sitä, että hän on tosissaan. Kunnes sitten hän oli ihan tosissaan. Tämä tapahtu syyskuussa. Siinä sitten ruvettiin suunnittelemaan. Yli 40 kappaletta erilaista mallii vietiin Jenkkeisiin ja rakennettiin nettisivut. Tai Jen oli siinä vetovastuussa. Hän rakensi ne. Mulla on vaan semmonen Visual ja ethical guidelines-kirja, jonka minä kans pakersin siinä kun tajusin että sellasellekin on tarvetta. Kuten sanoin tossa alussa, että lennossa oppii. Täs on kaikenlaisia asioita, joita on joutunu tekemään sillai että kun on tullu tarve, niin sitten on vaan pakko tehä siihen tarpeeseen ne ohjeet. Miten nyt, miten minun brändini rakennetaan Amerikassa.
Essi: Kyllä. Ei voi kun sanoa, että vau kaikkeen tähän. Aikamoista viiletystä ihan selkeesti ollu.
Jenni: Kyllä.
Essi: Varmasti teet tuotteita kipeästi kaivattuihin asioihin.
Jenni: Joo. Kyl se on parasta feedbackkia tässä nimenomaan just se, että mä koen auttavani ihmisiä. gTietä en halua väheksyä muotimaailmaan, mutta sen lisäksi en oikein tuntenut kuuluvani siihen muotimaailman laatikkoon. Kyllä mä Deafmetallin kans tunnen olevani helvetisti merkityksellisempi suunnittelija.
Essi: Oisko sulla, sä itse asiassa tuossa jo toitkin esille vinkkejä sinne CBC-kilpailuun. Mutta tuleeks sulla niiden lisäks mieleen vielä, ett mitä vinkkejä sä antaisit tyypeille, jotka on nyt tähän kilpailuun hakeneet?
Jenni: Ihan ensimmäinen vinkki on se, että nuku! Pitää nukkuu, muuten ei mikään tartu päähä. Vaiks kuin paljon harjottelet, toinen vinkki on se, ett pitää harjotella. Ja se metodi, mikä mulla oli: ihan puhelimen kanssa otin aikaa, pitsasin ja äänitin ja pitsasin ja äänitin ja kuuntelin ja pitsasin ja äänitin ja kuuntelin. Se ei millään mulla tuu sieltä. Ei tuu sillä tavalla, että on hiljaa ja lukee sitä omaa pitsii. Se pitää oikeesti pitsata. Ihminen sanoo ääneen. Se oli itellekki sellanen isoin kynnys, ett mä opin siihen yksinpuhumiseen, koska se tuntuu aluks ihan tosi nololta, ett sä yksin hölötät itelles ja kerrot näit asioita. Kun siihen tottu, se menee, painuu tuonne muistiin paljon paremmin. Eli treeni, ihan hirveesti treeniä ja sitten sitä unta, koska se uni on se, millä sä saat sen jäämään tonne. Mä nukun aina kun mahollista, koska mulla jää sitä kuitenkin hereillä ???? Harjoitus on tosi... sitten pitsitilanteessa kannattaa muistaa, että kaikki siellä yleisössä ja kaikki siellä sun kans siellä samas takahuonees, jokka on menossa pitsaan, kaikkii jännittää. Ykskään niistä yleisötyypeistä ei uskaltais mennä sinne, tai varmaan uskaltais, mutta niitäki jännittää. Se on täysin luonnollista, ett jännittää. Kaikki ymmärtää sen, ett se jännittää. Mut siihen pystyy valmistautumaan ihan tällasilla fysiologisilla pienillä harjotteilla, jotka perustuu ihmisvartaloon. Se on vähän niin kuin sotaan lähdetään. Eli sulla on adrenaliini korkeella. Se miten sä saat sen adrenaliinin sieltä alas, että pystyt rauhottuun on se, ett sä rupeet raivoomaan. Siis fyysisesti rupeet ihan oikeesti valmistautumaan siihen sotaan, ihan fyysisesti. Heilumaan, hakkaamaan ilmaa, lyömään ilmaa, seisomaan käsilläs, teet jotain fyysistä silleen, ett sun kroppa pystyy purkaa sitä stressihormoonii sieltä ulos. Koska se ei lähe millään muulla kuin sillä, että sä oikeesti raivoot. Ei nyt huutaa voi, mutta voi tehä takahuoneessa ennen pitsiä, voi ihan hyvin punnertaa ja riehua siel ihan rauhas kuha ei rupee muita kilpailijoita hakkaamaan. Se on hyvä keino. Sit on tietty sen jälkeen ihan tommonen hengityskeino. Eli vedetään sisään nenän kautta pitkään happee ja sit puhalletaan suhteellisesti tai vähän nopeemmin se ulos suun kautta. Mulle toimii toi raivoominen ja riehuminen parhaiten. Mää saan sen stressihormonin sieltä ulos silleen, että mä teen fyysisiä harjotteita sit jos oikein kovin jännittää. Sit yks fakta on se, että mitä enemmän pitsaa, sitä vähemmän jännittää. Niin se vaan menee.
Ihan senki takia, että kun sen pitsin osaa, sit se vaan on niin tuolla takaraivossa. Tollasten tilanteitten jälkeen kun sä oot siellä lavalla ollu ja oot pitsannu sen sun jutun, se tunne on parempi ku mikään. Se on ihan sellanen kun energia vapautuu, se on orgastinen tila siinä mielessä, että sä tiedät tehnees hyvin. Tiedät, ett sä oot ollu hyvä. Ja se on jännittäny. Se jännitys tuo siihen vielä tietenkin osan sit ku se jännitys purkautuu sieltä. Se on maailman parhaimpii fiiliksii. Sitä ei tuu jos sitä ei harjottele. Sen sijaan tulee häpeä. Haluu vaan äkkii pois lavalta jos se menee ketuiks. Se treenaaminen on oikeestaan ainoo. Mitä hullumpiin tilanteisiin äityy treenaamaan, se on vähän suomalaisille epätyypillinen ehkä, toi yksinään puhuminen, tuommosten myyntipuheiden rakentaminen, mutta kyllä se on sen väärti. Kyllä se mulle hopeeta toi sieltä Tanskasta. Että ei se ihan paska se mun pitsi siellä ollu.
Essi: Mulla olis semmonen viiminen kysymys, että mitä sä meinaat tehdä tulevaisuudessa? Minkälaisia tulevaisuuden unelmia sulla on vielä takataskussa?
Jenni: Ei mul oo mitään sellasii. Oon sellanen, hyvässä ja pahassa, impulsiivinen ihminen. gTie on syntyny puolivahingossa, kun Ville Valo käveli mua vastaan Munkkiniemessä ku olin iltalenkillä. Kun mä pääsin kotiin ompelin sille pitsiplastronin, jonka se laitto linnanjuhliin. Mä en tienny sitä. Sitä kautta synty gTie. Ihan hetken mielijohteesta ja siitä palosta, mikä synty sieltä. Kun mä tulin raskaaksi, mä muutuin suunnittelijana sen verran, ett mä rupesin suunnitteleen lastenvaatemallistoo, jonka nimeks olis tullu Mothersuckers. Onneks se ei koskaan toteutunut. Ne ois ollu vaan ja ainoastaan mustii ja nahkasii lastenvaatteita. Onneks mä pääsin siitä hormoonipilvestä ulos ja taas palasin järkiini. Mutta sitte tää kuulolaitekorumerkki on hyvä esimerkki siitä. Se synty omaan tarpeeseen ihan out of clue. Ei sitä oltu mitenkään suunniteltu.
Neuroliiton mallisto synty monen sattumuksen kautta. Mulla oli ensin yks asiakas, joka on osittain ystävä, joka otti yhteyttä, että hänellä on MS-tauti ja hän tarvitsis sitä ja tätä. Sit rupes heikko signaali muuttuun vahvaks, kun niit tuli. Rupesin miettimään laajemmin apuvälinemaailmaa ja sitä miten insinöörien suunnittelemia ne tuotteet yleensä on ja käyttäjä on itte unohtettu kokonaan. Tilanne, kun sulla oma pää toimii täysin ja järki kulkee, mut fysiikka ei enää toimi, niin miks sun pitää vielä sen lisäks lähteä kauppaan kamalan näkösen apuvälineen kanssa. Se ei ole mitään rakettitiedettä, että tehääks siitä vähä kivemmän näkönen, unohtamatta sitä toiminnallisuutta siin apuvälineessä.
Ei mulloo mitään semmosii. Emmä tiedä. Se voi olla että mä kyllästyn täysin kymmenen vuoden sisällä työntekoon. Tuskinpa! Olen aina ollu tekijä. Ainoo haave, mikä mullon ollu aina ja mä oon joskus jopa tehny sen päätöksen, ett mä en enää lähe tavotteleen sitä, koska mä ajattelen etten voi olla siinä hyvä, mun ääni ei koskaan kestä, on laulaja. Se rokkitähteys on semmonen, mikä mua kiinnostaa ihan kauheesti. Mut nyt mulla on vielä kuuloaisti menossa ja se huononee koko ajan. Mä kävin tossa jo ystäväni, kaasoni, Julle Kallion kotona kotistudiossa äänittämässä muutaman biisin jos käy niin, että yhtäkkiä se kuulo katoo kokonaan ja sit mä en enää oikeesti pysty laulaan. Aika kova juttu olis breikata kuulovammasena laulajana. Tiedä sitte. Sitte ku on ihmistyypiltään selviytyjä, tai semmonen, että haasteet otetaan vastaan, niin voihan se olla, että sit jos se kuulo menee, mä tajuan, ett nyt mun on alettava laulajaksi. Ei voi tietää.
Essi: Kiitos haastattelusta Jenni Ahtiainen.
Jenni: Kiitos paljon. Ja hei onnea kilpailijoille kaikille, jotka osallistuu tän vuoden Creative Business Cuppiin. Onnea!
(loppumusiikki)
Jennin kuva: Tapio Aulu
Creative Business Cup 2019 -voittaja Jenni Ahtiainen on suunnittelija, jonka sydämellä on erityisesti tuoda markkinoille tuotteita, jonka avulla apuvälineet saadaan personoitua kantajansa näköiseksi.
Jenni on ehtinyt suunnitella uransa aikana monenlaista: ensin hän alkoi valmistaa gTie-brändin asusteita, joita on nähty suurten kansallisten ja kansainvälisten tähtien yllä.
Kun Jennin kuulo alkoi huonontua, hän siirtyi suunnittelemaan kuulolaitekoruja saadakseen niihin kauneutta ja persoonaa. Näin syntyi Deafmetal, jonka nimissä Jenni osallistui, ja voitti, vuoden 2019 kansallisen Creative Business Cup -kilpailun. Kansainvälisessä kilpailussa Kööpenhaminassa hän voitti hopeaa. Tammikuussa 2020 Jenni perusti yrityksen AIDesign, jonka alla apuvälineiden personointiin tarkoitetut tuotteet syntyvät.
Kuuntele podcastista Jennin tarinaa sekä kokemuksia Creative Business Cup -kilpailusta. Jenni myös jakaa vinkkejä tuleviin kilpailuihin osallistuville!
Onko sinulla Suomen paras luovaan osaamiseen perustuva bisnesidea? Creative Business Cup Finland 2021 on tarkoitettu juuri sinulle! Lue lisää ja ilmoittaudu vuoden 2021 -kilpailuun sunnuntaihin 9.5.2021 mennessä www.creativefinland.net/cbc2021.