Silvia Hosseini – Optimismista ja pessimismistä, sekä kriitikin annon ja vastaanoton ongelmallisuudesta

LITTEROINTITYÖ / VALKEA VASA OY

Silvia Hosseini

(alkumusiikki)

Tämä on Creative Finlandin ”Mitä kuuluu”-podcast, jossa kyselemme kuulumisia luovilta aloilta tässä maailman ajassa. Tervetuloa mukaan!

Essi: Mitä kuuluu kirjailija Silvia Hosseini?

Silvia: Kiitos kysymästä kuuluu ihan hyvää. Jos olisit kysyny kuukausi sitten, vastaus olis ollut todennäkösesti toinen. Vaikka ulkona sataa räntää ja vettä, niin on semmonen olo, että kevät on kuitenki tullut. Viime viikonloppuna näin ritariperhosen ja se valoi toivoa elämässä. On vähän kaamosväsymystaipuvaisuutta, niin tämä kevään tulo on aina suuri helpotus.

Mä olen kirjailija tai vois oikeastaan täsmentää, että esseisti. Olen kirjoittanu kaksi esseekokelmaa: Pölyn ylistys ja tänä keväänä ilmestynyt Tie, totuus ja kuolema. Kirjoittamisen lisäks olen tehnyt myös kriitikon töitä, tai kirjoittamista sekin on, mutta kirjallisuustoimittajan töitä. Ammatiltani olen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, mut mä oon nyt ollu virkavapaalla aika pitkään, toista vuotta nyt. Tällä hetkellä ammattitaitoa ylläpidän korjaamalla ylioppilaskokeita, eli toimin ylioppilastutkintolautakunnan sensorina. Se on aina tällanen kevääseen kuuluva, vois melkein sanoa rituaali. Huhtikuu menee aika vahvasti sen työn parissa.

Sanoin, että kevään tulo on aina helpottava kokemus. Tuntuu, että sitä on vähän eri ihminen. Uusimmassa esseekokoelmassa kirjoitan: ”Syyskuussa uskon ihmiskuntaan ja lokakuussa vajoan kyynisyyteen.” Kevät on vähän samanlainen, mutta toisinpäin. Maaliskuun kyynisyydestä sitä kohoaa johonkin huhtikuun toivon tunteeseen. On jonkinlaista uskoa siihen, että asiat järjestyy. Olen miettiny tosi paljon, liittyy tähän vuodenaikojen vaihtelun aikaansaamaan mielialan vaihteluun, että olenko luonteeltani optimisti vai pessimisti. Se tietenkin aina muuttuu tilanteen ja fiiliksen mukaan. Oon yrittäny miettiä sitä siitä näkökulmasta, että kumpi mä haluan olla. Kumpi on parempi elämänasenne. Ja varmaan intuitiivisesti kaikki sanois, että optimismi on parempi asenne, koska pessimismi on jotenkin tukahduttavaa ja se on vähän semmonen hapeton elämänasenne. Sellaset ihmiset, jotka suhtautuu kaikkeen aina kielteisesti ja torjuvasti on usein aika rasittavia ja siihen liittyy muutosvastarintasuutta ja tän tyyppisiä ajatuksia. Mutta sitte toisaalta optimismikaan ei mun mielestä oo täysin ongelmaton elämänasenteena, vaik mä ehkä tunnistan sen ennemmin ittestäni kuitenkin. Sanoisin, että olen synkkämielinen optimisti, jos näin vois jotenki kiteyttää. Optimismin ongelmat liittyy jollain tavalla alukski siihen, että se tosi helposti on sellanen myrkyllinen elämänasenne jos kaikessa pitää koko ajan tsempata ja ajatella väkisin myönteisesti. Optimismi liittyy mun ajatuksissa pinnalliseen juliste- ja mukifilosofiaa. Paulo Cohen tyyliseen lätinään, joka on must raivostuttavaa. Jollain tavalla optimismista on tullut keskiluokkanen brändi. Puhutaan hirveen niin, että kaikki voivat omalla yritteliäisyydellä päästä elämässä eteenpäin kunhan asenne on vaan oikea. Se ei tietenkään piä paikkansa. Totta kai hyvä asenne auttaa, mutta jos lähtökohdat on surkeat, niin tarvitaan muutakin kuin optimismisuutta.

Muistan aikoinani, tää on varmaan ollu joskus... mitähän sanoisin, 90-luvulla ehkä, mulla on tosi hämärä mielikuva. Jos penkois internetin arkistoja vois ehkä löytää tiedon, mutta kirjailija José Saramago oli käymässä Helsingissä. Hän piti luennon Helsingin yliopistossa. Saramago on portugalilainen kirjailija, joka kuoli joitain vuosia sitten. Oli käymässä Helsingissä. Hän sano sillon, että hän on pessimisti, koska hänen mielestään optimistit on passiivisia. Optimistit olettaa automaattisesti, että hyvää tapahtuu ilman minkäänlaista vaivannäköä. Sen sijaan pessimistit ajattelee ettei tule käymään hyvin ja he tekevät jotain asioiden eteen. Yrittävät muuttaa sillä tavalla jotain kohtalon kulkua tai syy-seuraus-suhteita.

Sit mä mietin, että se kuulostaa musta aika hyvältä. Jotta optimismi toimii, niin sen pitää olla produktiivista, rakentavaa ja ehkä työteliästä optimismia. Ei voi olla vaan että odotellaan, että asiat vaan menee aina parhain päin. Se on vähän naiivia kohtalon uskoa monessakin tapauksessa.

Essi: Oisko sulla antaa konkreettisia esimerkkejä siihen, että mitä asioita omassa elämässä lähestyt optimismin keinoin tai positiivisen lähestymistavan kautta? Ja mitkä sitten on enemmän työläitä asioita tai niitä, joissa sun sisäinen pessimisti nostaa niin sanotusti päätään?

Silvia: Sellanen huomio vielä tuohon optimismi-asiaan, että musta optimismi ja optimistit kestää yleensä aika huonosti itseensä kohdistuvaa kritiikkiä. Jos joku haluaa sanoa jotain rakentavaa, niin se nähään helposti sellasena, varsinkin nykyaikana sellasessa.. ehkä Instagram-maailman tsemppihengessä ei enää ymmärretä sitä, että jos tulee jotain kriittisiä puheenvuoroja jotain sellasta ilmiötä kohtaan, joka koskettaa omaa elämää tai muuta, niin se nähään kielteisenä. Tai jotenkin että se on loukkaavaa, vaikka tarkotus on nimenomaan puhua kriittisesti ja kehittää asioita.

Jos mietin omaa elämääni, musta oman elämän suhteen on helppo olla optimisti. Ainaki mun. Mikä liittyy siihen, että mulla on aika turvattu elämäntilanne ja mulla on turvaverkkoja. Ei oo sellasta, vaikkei ole mitenkään sellasta, että olis taloudellista turvaverkkoa että olis vaikka superrikas, että tietää että vaikka menettäis työnsä niin kaikki järjestyy. Mutta jossei kauheen pahasti vaikka sairastu, pystyy jotenkin omassa elämässä tulemaan toimeen. Olen ollut elämässäni monissa asioissa hirveen onnekas. Ehkä sitten on semmonen illuusio siitä, että onni jatkuu, vaikka se on jollain tavalla harhaanjohtavaa tai harhaista.

Maailman asioiden suhteen on vaikeampi olla optimistinen. Jos miettii vaikka ilmastokriisiä tai jotain sellasta. Mulla on jotain ystäviä, jotka on senki suhteen hirveen optimistisia. Tuoks se teknologiauskoa, että ihminen keksii pelit ja vehkeet, jolla saadaan torjuttua ilmastokriisiä ja näin. Mutta kun tarkastelee sitä todellisuutta, vaikka lajikatoa ja tän tyyppisiä ilmiöitä, niin se on kerta kaikkisen valtavaa ja ahdistavaa. Sen äärellä on kauheen vaikee kuvitella, että mikä ratkaisu tähän olis. Paitsi siis ratkaisut on ilmiselviä, mutta miten saadaan ne ratkaisut oikeasti käyttöön, koska talousarvot ohjaa kaikkea niin voimakkaasti. Tuntuu ettei kaikilla ihmisillä ole ihan ymmärrystäkään, mikä näkyy esimerkiksi suomalaisessa metsäkeskustelussa. Ei oikeen ole ymmärrystäkään siitä, että mitä esimerkiksi joidenkin populaatioiden säilyminen edellyttää. Ne on jotenki tommoset isot kysymykset, niiden äärellä yksinäinen ihminen on hirveen voimaton. Mä aattelen usein, että mä ihailen jotain poliitikkoja, jotka jaksaa päivittäin sitä, että hakataan päätä sellaseen tyhmyyden muuriin. Must tuntuu etten mä kestäis sitä yhtään. Mä kyynistyisin ja ahdistuisin väistämättä. Osaisko sitä iloita pienistä edistysaskeleista ku tuntuu, että maailma on niin suuri möykky, jota pitäisi saada louhittua ja möyhittyä oikeaan suuntaan.

Noissa jutuissa sitä sit tuntuu, että on pessimistinen. Ehkä just pessimistinen siinä mielessä ku José Saramago sanoo, että sitä kuitenki sit itse pienessä elämässä yrittää: kierrättää jätteensä, syö kasvisruokaa ja liikkuu julkisilla kulkuneuvoilla. Se on tavallaan liikuttavaaki, ett ajattelee ett semmosil pienillä teoilla nyt olis hirveesti merkitystä. Mutta sitä ajattelee että ainaki minä nyt yritän hoitaa osuuteni tässä, vaikka muut eivät sitä tekisikään.

Essi: Upeaa analyysia ja tärkeää pohdintaa. Mä sen verran haluaisin palata keskustelussa vielä taaksepäin ja kysyä sulta siitä kun mainitsit, että me ei ehkä osata enää ottaa niin hyvin kritiikkiä vastaan, vaan ehkä enemmänki koetaan monesti asiat sellasena henkilökohtasena hyökkäyksenä jos kritiikki koskee jotaki meidän kannattamaa asiaa tai ilmiötä tai omia uskomuksia. Tai koetaan, että asioita ei voida ottaa neutraalina kritiikkinä ehkä niin helposti enää vastaan, vaan lähdetään vastahyökkäykseen ilman sellasta ajatusta, että voitaisiin yhdessä asioita pohtimalla kehittää niitä. Niin haluaisin sulta kysyä vielä sitä, ehkä vaikeankin kysymyksen, että mitä meille yhteiskuntana käy jos me ei kyetä enää ottaan kritiikkiä vastaan tai jos kaikki palautteenanto täytyy olla semmosta kauniiseen käärepaperiin paketoitua tai sokerilla kuorrutettua, jollaki tasolla pehmennettyä? Niin mitä meille sillon käy?

Silvia: Mä voisin palata vielä tuohon ajatukseen siitä, että ei osata ottaa kritiikkiä vastaan tai keskustella kriittisesti. Siihen, että mikä tahansa kriittinen ajatus otetaan jotenki henkilökohtasena hyökkäyksenä. Se on hirveän huolestuttava ilmiö sen takia, koska sillon me ei oikeastaan pystytä puhumaan enää mistään asioista. Sillonkin kun yrittää puhua jostaki asiasta, se otetaan vastaan yksilön kokemuksen kautta ja nähdään yksilön elämään tunkeutuvana hyökkäyksenä. Sillon ne ei oo enää ne asiat, jotka puhuu tai riitelee, vaan ihmiset jotka riitelee. On hassua, että siinä on käyny niin päin. Jos aikasemmin on voinu syyttää jotakuta henkilökohtaisuuksiin menemisestä, niin se on nimenomaan ollu kritiikin esittäjää kohtaan kohdistuva syytös. Nyt on menny niinpäin, että ihmiset omaksuu kaiken henkilökohtasesti. Se on vastaanottajan kokemus siitä, että tää jotenki loukkaa mun elämänarvoja. Luulen, että tää liittyy aika vahvasti sosiaaliseen mediaan ja ylipäänsä kaiken median, ei vaan sosiaalisen median, henkilöitymiseen. Esimerkiksi siihen kun on toimittaja, joka on kirjoittanut jonku artikkelin, niin sen artikkelin kyljessä on sen toimittajan kuva. Eli jollain tavalla kaikki palautuu siihen, mitä minä ajattelen ja koen maailmasta. Ei ole enää merkitystä mitä se maailma on ja mimmosii tulkintoja tai analyysejä me voidaan ympäröivästä yhteiskunnasta tehdä.

Aattelen myös, että se on jonkinlainen välivaihe. Se liittyy siihen, että ihmiskunta on kuitenki elänyt sosiaalisen median kanssa vasta hyvin vähän aikaa. Must tuntuu, että edelleen niitä pelisääntöjä opetellaan sen suhteen, ett millasta se kommunikaatio siellä voi olla tai pitäs olla. Tällä hetkellä tuntuu, että sosiaalisen median vastakkainasettelu ja ruokkiva puhetapa on valumassa muihin keskustelumuotoihin. Se on must huolestuttava ilmiö. Tää voi olla osittain vaan kuvitelmaa, koska sit kun ihmiset istuu oikeasti pöydän ympärille puhumaan, niin eihän se vastakkainasettelumeiniki enää siinä näy. Mutta ehkä julkisessa keskustelussa olen aistivinani tällasta tendnessiä. Mut ajattelen, että se on välivaihe. Ihmiset jossain vaiheessa oppii sen, ettei tää ole paras tapa edistää asioita tai ainaki se vie umpikujaa. Mä toivon myös, että käy niin, että jos ihmiskunnalla on halu käydä kommunikaatiota sosiaalisen median alustojen kans, niin ne alustat otetaan haltuun niin ettei ne toimi enää vain niiden algoritmien pohjalta. Se on se ongelma. Ne algoritmit lietsoo ihmisten käyttäytymistä sellaseks vihamieliseks, töykeäks ja jotenki väärinymmärryksiä ruokkivaksi. Yksi ratkasu vois olla varmaan sellanen, että some olis maksullinen. Someyritykset sais tuottonsa tämmösistä käyttäjiltä perityistä maksuista, eikä mainonnasta, jolloin niitä algoritmejä ei tarvitse kehittää sellasiksi suuria tunteita herättäväksi ja vihaa lietsovaksi.

Essi: Toi on totta. Ihan sama mitä sosiaalista mediaa sä käytät, niin niiden algoritmien kautta sä näät enemmän ja enemmän sitä omaa maailmankuvaa. On käsittämätöntä minkälaisessa kuplassa me kaikki eletään sen somen takia. Unohtuu tai ei tiedä edes siitä oman kuplan ulkopuolisista jutuista. Sitten kun sieltä joku tyyppi tulee, osottaa sormella ja sanoo oisko tässä jotain pohdittavaa, niin se on nimenomaan henkilökohtasta. Just mietin ja pohdin tossa kun sä puhuit - ja vastasitkin siihen kysymykseen - että onko maailmasta tullu liian individualistinen ja itsekeskeinen. Onko tästä yhteiskunnasta tullu, millä tasolla nyt halutaan puhua, mut just somen myötä kuten sanoit, niin sieltä on valunu se tapa keskustella muualle. Ja kun keskustelua käydään niin paljon somessa nykyään. Aika harvalla olis pokkaa edes välttämättä sanoa sellasia asioita, mitä siellä sanotaan, päin naamaa jollekki. Tai sä joutuisit vähän selvittään enemmän. Ei voi vaan heitellä ihan mitä tahansa kehiin. Voiko sun mielestä tää pandemia nyt.. tai oikeastaan ei se pandemia itsessään, mutta siitä aiheutuneet kotiin lukkiutumiset ja ettei olla päästy toistemme pariin ja ehkä ihmiset toivottavasti on myös tutkailleet itsejään. Käyttäneet tätä aikaa siihen itsetutkiskeluun ja asioiden pohtimiseen eri tavalla. Voiko tämä pandemiakriisi tuoda meitä takas enemmän semmoseen muut ja asiat huomioonottavan keskustelun äärelle? Takas semmoseks vähemmän minäkeskeiseksi?

Silvia: En ole varma onko tää somen ruokkima käyttäytyminen tai tää mitä aikasemmin puhuin tosta vaikeudesta vastaanottaa kritiikkiä tai keskustella kritiitisesti. En oo varma kertooks se kuitenkaan ihmisten itsekeskeisyydestä tai siitä että individualismi olis menny jotenki liian pitkälle - niinku nykyään on muodikasta sanoa. Mun mielestä se heijastelee toisenlaista tendensiä. Se kertoo heimoutumisesta. Pyritään löytämään pieniä samanmielisiä ryhmiä, joiden kanssa jaetaan aika systemaattisesti samanlaiset elämäntavat ja arvot. Tai ei välttämättä jaeta, mutta sosiaalises medias varsinki syntyy helposti illuusio siitä, että jaetaan. Se on aika primitiivistäkin laumakäyttäytymistä. Mun mielestä se on ehkä se ongelma. Koska tavallaan individualisti kestää kritiikkiä, koska individualisti näkee, että meillä on kaikilla henkilökohtaset arvot ja näkemykset. Heimoon kuuluva ei kestä sitä, koska se loukkaa sen pienen yhteisön arvoja. Jotenki näin mä järkeilen tän kuvion.

Jos miettii millä tavalla tää pandemiatilanne vois vaikuttaa tähän kysymykseen siitä, että oppisko ihmiset jotenki paremmin kohtaamaan toisiaan, löytämään niitä yhteisiä alustoja tai tapoja keskustella ja kehittää asioita eteenpäin, niin optimistina ajattelen, että toki. Mut mä en usko, ett se johtuu.. tai jos näin käy, siihen ei varsinaisesti ole syynä se, että ihmiset olis kotona lockdownissa ollessaan hirveen suurta sielun tutkiskelua harrastaneet. Mä ajattelen että jos jotain hyvää seuraa, se seuraa siitä, koska useimmilla meistä on kova kaipuu päästä muiden läheisyyteen ja päästä keskustelemaan ja kohtaamaan kasvokkain. Uskon, että pandemian jälkeen sellaseen järjestyy ja halutaan järjestää mahdollisimman paljon mahdollisuuksia. Ehkä joku, mikä ennen pandemiaa on tuntunu maailman rasittavimmalta ja uuvuttavimmalta, joku seminaari tai paneelikeskustelu, on nyt se mitä kaikki janoaa. Halutaan kuulla ja nähdä toisiamme ja ymmärtää toistemme ajatuksia. Ehkä tässä on kysymys ennemminkin tällasesta joihinkin rakenteisiin palaamisen iloista kuin siitä, että ihmiset olisivat pandemian ansiosta viisastuneet ja kypsyneet. Siihen mä en oikeastaan usko, ennemminkin päinvastoin. Jos kattoo millä tavalla esimerkiksi pandemiarajotuksista keskustellaan. Se edustaa just sitä heimoutumista. Kyllä minä ja minun perheeni toimii oikein, mutta ne muut eivät toimi ja siitä syystä nyt tapahtuu. Siinä on syyttävä sormi herkästi esillä.

Tuohon optimismiasiaan haluaisin vielä lisätä sellasen ajatuksen, mitä olen pyöritelly mielessäni. Tää on hirveen keskeneränen ajatus vielä, tai musta tuntuu että se on keskeneräinen. En ole itekkään ihan varma miten mä tähän mun väitteeseen suhtaudun. Tää liittyy mun omaan kirjottamiseen, erityisesti tohon mun uusimpaan esseekokoelmaan. Mä luin tässä keväällä edesmenneen italiaiskirjailija Natalia Ginzburgin romaanin Kieli jota puhuimme. Se on siis tänä keväänä suomennettu, tosi hieno suomennos. Se kertoo tän Ginzburgin perheen vaiheista Italian fasismin vuosina. Romaanissa tää perhe kokee läpi, toisaalta vasemmistolaisina tämmösen Italian fasismin tukahduttavuuden ja sen pelon alla elämisen. Sen jälkeen, koska he ovat juutalaisia, Saksan kansallissosialistisen politiikan seuraukset. Tää perustuu siis tositapahtumiin. Ginzburg kirjoittaa omista perheenjäsenistään ja hänen perheelleen on tapahtunu todella hirvittäviä ja julmia asioita. Mutta sen kirjan sävy, se on kirjoitettu 60-luvulla, on alusta loppuun jotenkin huumoristinen ja optimistinen. Karmivimmat tapaukset vaan kuitataan tosi lyhyellä lauseella, niitä ei avata sen kummemmin. Niitä voi lukija käydä Wikipediasta tutkimassa. Romaanissa keskitytään perheenjäseniin, heidän hullunkurisiin piirteisiinsä ja persoonallisuuksiinsa. Se on aivan valtavan viehättävä ja ihana kirja. Lukija totta kai ymmärtää, että rivien välissä on kaikenlaista muuta, mutt siinä on tehty ikään kuin semmonen valinta, että keskitytään siihen, mikä on elämässä jotenkin oikukasta, hyvällä tavalla vinksahtanutta ja hauskaa. Jotenki semmosta viehättävällä tavalla kummallista.

Sen myötä mä oon ajatellu tosi paljon ajatusta, että millä tavalla ilo tai huumori vois toimia vastarintana. Sit mä mietin, että onko se samalla tavalla harhanen ajatus kuin optimismi. Tuleeko siit hirveen helposti sellanen, että nauretaan vaan näille kurjuuksille, eikä tehdä niille mitään. Mä aattelen, että se on hirveen välttämätöntä joissain elämäntilanteissa, ett tietää etten voi tälle kauheudelle, mitä olen kokenu, mitään tehdä, niin ainakin jossain vaiheessa joillekki asioille vois pystyä nauramaan. Nytki must tuntuu, että mä liikun vaarallisilla vesillä, koska ei niin voi sanoa jollekulle joka on kokenu jonku hirvittävän trauman, ett eks sä voi nauraa sille. Jos itsestään löytää sellasen kokemuksen tai tunteen, niin must se on ehkä semmonen, mitä vois ruokkia. Se on sellanen minkä vois valita.

Ginzburgin kirja resonoi hirveen vahvasti, koska mä uusimmassa kirjassa kirjotan mun oikeesta sairaudesta ja siihen liittyvästä pitkästä leikkauskierteestä. Toi koko kirja on oikeestaan kirjotettu aina sairaslomien välissä. Eli usein aika kovissa kivuissa. Mulla oli semmonen kokemus jonkun kerran kun olin taas sairaalassa epäonnistuneen leikkauksen jälkeen, että mä haluan antaa tälle aivan karseelle kokemukselle jonku muunki merkityksen kuin vaan sen kauheuden. Sit mä päätin, että mä kirjotan siitä esseen, josta tulee hauska ja humoristinen. Toki siinä esseessä on muitaki sävyjä kuin hauskuus ja humoristisuus, mutta perusmoodi ois, että yritän ilon ja huumorin avulla päästä sen kokemuksen yläpuolelle. En sen yli. En tarkota, että se pitäs jotenki häivyttää, että ei mulle mitään ikävää ole tapahtunukkaan. Mutta sen rinnalla olis joku ajatus, että tuolla toi pieni ihminen ankeissa pienissä tuskissaan kiemurtelee, ja että sitä pystys vähän kattoon ulkopuolelta itselleen ja omille kärsimyksilleen hyväksyvästi nauraen. Tää on ehkä se missä tullaan siihen, että huomaan olevani optimisti. Tietenkään kaikille elämänkokemuksilleni en voi tällä tavalla nauraa, mutta tällaselle, mikä ei oo kuolemaksi mä aattelen että sille voi nauraa, vaikka se olis koettuna kauheaa. Jos sitä pystyy katsomaan ikään kuin ulkopuolisin silmin, niin siitä tulee jotain muuta. Vähintääki kaunokirjallinen teksti voi antaa sille sen muun merkityksen. Elää ikään kuin rinnakkain kaksi todellisuutta. On se koetun elämän kauheuden todellisuus ja siitä kirjoitetun tekstin huvittava, koominen ja jotain uutta luova todellisuus. Mä pidän tärkeenä sitä, että ne molemmat on olemassa.

Toinen asia, minkä mä haluaisin lisätä, mikä liittyy tohon ilmastokriisikysymykseen ja siihen liittyvään optimismiin ja pessimismiin. En tiedä onks tää ajatus kauheen korrektia sanoa ääneen, mutta mä sanon sen silti. Mua joskus lohduttaa se ajatus, että vaikka ihminen mitä tekis, se ei pysty planeettaa tuhoamaan. Ihminen pystyy tuhoamaan ainoastaan omat elinolosuhteensa tällä planeetalla. Jos näin tapahtuu ja me tuhotaan tämä planeetta meiltä itseltämme, se tarkoittaa valtavaa inhimillistä kärsimystä ja valtavaa kärsimystä myös muille lajeille. Mutta jos niin käy, niin tän kaiken kärsimyksen päätteeksi ihmiskunta lakkaa tietenki olemasta, mutta planeetta ei lakkaa olemasta. Tänne tulee uusia lajeja ja elämänmuotoja ja must se on hirveen huojentava ajatus. Ehkä se kertoo jotain mun maailmankuvasta. Vaik mä tietysti elän ihmiskeskeistä elämää ja olen vielä kirjailijana ihan erityisesti ihmisten tuottamien henkisten kulttuuristen asioiden äärellä, niin silti mä jotenki aattelen että ihminen ei ehkä kuitenkaan oo niin hirveän olennainen olento. Mulla on vaan yks olento tällä planeetalla. Jos me ollaan niin tomppeleita, että me tuhotaan omat mahdollisuumme täällä, niin sit tänne jää jotain muuta. Tänne syntyy ehkä jotain parempaa, joka ansaitsee olla täällä ihanalla planeetalla. Tää on hirveen pessimistinen ajatus tavallaan, mutta myös toisaalta huojentava ajatus. Me ei voida elämää tuhota. Se on vähän samalla tavalla kuin Natalia Ginzburgin kirjassa. Edes fasismi ei onnistu nujertamaan iloa ja ihmisten sielua. Se jatkuu. Vaikka mitä kauheaa tapahtuisi, se on edelleen olemassa.

Essi: Viimeinen kysymys. Saat vastata optimistisesti tai pessimistisesti tai vaikka ottaa molemmat kannat. Mitä tulevaisuuden unelmia sulla on? Haaveita, suunnitelmia - mitä odotat tulevaisuudelta?

Silvia: Mulla ei oo mitään erityisen suuria tai ihmeellisiä tulevaisuuden unelmia tai haaveita. Oon tullu siihen tulokseen, että mä oon saavuttanu elämässäni aika pitkälti sen, mitä mä oon halunnukki saavuttaa. Olen kirjottanu kirjoja, mut on palkittukki toisesta niistä kirjoista. Mä oon saanu tehä kivoja työprojekteja, tavata mielenkiintosia ja fiksuja ihmisiä ja elämässä on asiat aika hyvin mallillaan, vaikka vähän tulevaisuuden sunnitelmat on tällä hetkellä auki.

Haaveilen, että elämässä olis jonkinlainen tasapaino. Osais hyvin yhdistää työn ja vapaa-ajan ja saavuttaa jotenki sellasen olon, että ei oo koko ajan, tai ei mulla koko ajan ookkaan, mutta usein on semmonen että pitäis olla tekemässä jotain tai pitäisi nyt kirjottaa seuraavaa kirjaa. Pystys enemmän vaan nauttimaan sellasesta kirjoittamisprosessiinki kuuluvasta joutilaisuudesta ja mehustelemaan niillä ideoilla ja työstää asioita vähitellen ja löytää se rauha siihen, että asiat etenevät tosi hitaasti. Parhaat asiat etenevät hitaasti ja vaatii valtavasti aikaa. Se on sellanen juttu, jonka mä tiedän, mutta se on joka kerta yhtä vaikea myöntää kun siinä työprosessissa on meneillään.

Käytännön haaveita. Haluaisin saada väitöskirjan valmiiks ja vähän seuraavaa kaunokirjallista projektia alotella ja näin, mut ne ei ole mitään semmosia isoja haaveita. En ole mikään kauhean tittelin- tai statuksen kipee. Olen tyytyväinen mun elämään tällasena kuin se on. Kuten sanottu, olen tosi onnekas siitä, että olen saanu tehä kivoja juttuja ja varmasti jatkossaki. Esimerkiksi olla tässä kivassa podcastissa höpöttelemässä.

Essi: Kiitos haastattelusta Silvia Hosseini.

Silvia: Kiitos. Olipa mukavaa.